Valtone-hankkeen avajaistilaisuuden puhe 20.8.2013

Kutsu tähän tilaisuuteen oli mieluisa. Valtone-hanke on mielestäni tärkeä ja merkityksellinen yksilöiden, perheiden ja yhteiskunnan kannalta. Jouduin ennen lupautumistani kuitenkin selvittämään, mikä on Valtone, sillä en pystynyt päättelemään lyhenteen merkitystä. Sain selville, että kyseessä on valmennusta ja toimintaa Nepsy-aikuisille. Tiesin käsitteen ammatti-ihmisenä, mutta monelle maallikolle lyhennys on outo. Toivonkin, että hankkeen edetessä ei puhuttaisi pelkästään valtonesta ja nepsystä. Hankkeen asiat ovat niin tärkeitä, että niiden pitäisi tulla tutuiksi ”kaikelle kansalle.” Toisaalta ymmärrän, ettei aina mainita hankkeen koko nimeä. Onhan hankalaa joka kerran sanoa, että kyseessä on valmennusta ja toimintaa neuropsykiatrisista erityisongelmista kärsiville aikuisille - hanke. Halusin tuoda tämän esille, sillä mielestäni näistä asioista pitää puhua paljon siten, että tavalliset kansalaisetkin ymmärtävät. Ymmärrettävän tiedon avulla voidaan muuttaa asenteita ja asenteissa on meidän yhteiskunnassamme paljon korjaamista.

Neuropsykiatriset erityisongelmat voivat vaikeuttaa elämää monella tavalla. Ne voivat hankaloittaa sosiaalisia suhteita, opiskelua, työllistymistä ja työssä olemista. Näistä tilanteista voi seurauksena olla elämänhallinnan menettäminen ja normaalin elämänrytmin kokonaan kadottaminen ja jopa yhteiskunnasta syrjäytyminen.

Syrjäytyminen on uhka ihmiselle itselleen, hänen perheelleen, lähipiirille ja koko yhteiskunnalle. Monelle taholle aiheutuvan inhimillisen kärsimyksen lisäksi se aiheuttaa valtavia yhteiskunnallisia kustannuksia. Siksi syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävät toimenpiteet, maksavat aina itse itsensä takaisin. Puhumattakaan siitä, että yhteiskuntamme tarvitsee meitä kaikkia ja jokaisella meistä on oma tärkeä paikkansa yhteiskunnan rakentamisessa. Hyvässä yhteiskunnassa on erilaisia ihmisiä ja erilaisuus nähdään rikkautena. Toivon tämän hankkeen vievän eteenpäin tätä tärkeää viestiä.

Valtone-hankkeen tavoitteet ovat erinomaiset. Tavoitteena on tukea neuropsykiatrisista erityisongelmia potevia aikuisia sopeutumaan oireisiinsa, lisäämään elämän- ja arjenhallintaa, auttaa kouluttautumiseen, työelämään valmentautumiseen ja työllistymiseen liittyvissä asioissa. Perimmäisenä tavoitteena on, että hankkeessa mukana olevat asiakkaat sijoittuvat työelämään tai koulutukseen.

Tavoitteiden toteutumiseksi on tarkoitus selvittää jokaisen hankkeeseen osallistuvan elämänhallintaan liittyviä haasteita, järjestää ryhmämuotoisia ja yksilövalmennukseen perustuvia toimintoja, osallistaa läheiset ihmiset sekä kehittää ja luoda yhteistyöviranomaisille välineitä ja menetelmiä, joiden avulla voidaan ohjata neuropsykiatrisista erityisongelmista potevat henkilöt oikean palvelun piiriin mahdollisimman nopeasti. Tavoitteiden toteutuminen edellyttää kuntoutuksellista näkökulmaa, joka perustuu jokaisen osallistujan yksilölliseen tuntemiseen ja kohtaamiseen.

Toivon todella menestystä näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Onnistuminen edellyttää varmasti yhdessä tekemistä eri toimijoiden kesken ja onneksi hankkeen taustalla onkin laaja-alainen toimijoiden joukko. Toimijoista tärkein on tietysti ihminen itse, sillä jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija.

Tähän yhteyteen sopii käsite osallisuus, joka tarkoittaa oikeutta saada osansa ja oikeutta olla jäämättä koneiston jyräämäksi. Osallisuuden kautta ehkäistään syrjäytymistä omaa elämää koskevasta päätöksenteosta ja vahvistetaan kokemusta täysivaltaisesta kansalaisuudesta. Osallisuus edellyttää voimaantumista, jolloin yksilö tai ryhmä kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäntilanteeseensa. Anna-Mari Ojasen opinnäytetyön mukaan syrjäytymisriskissä olevan nuoren selviytymistä tukivat parhaiten voimaantumisen ja osallisuuden tunteen lisääntyminen sekä vertaisten ja läheisten tuki. Voimaantuminen on henkilökohtainen, ihmisestä itsestään lähtevä prosessi. Siihen vaikuttavat ihmisen oman halun lisäksi olosuhteet ja toiset ihmiset. Ammatti-ihmiset eivät voi voimaannuttaa toista, mutta he voivat auttaa tässä prosessissa luomalla puitteet ja mahdollisuudet voimaantumiseen.

Olemme kaikki elämäntarinamme muovaamia. Toki geenit ja perimä vaikuttavat meihin. Lisäksi erilaiset sairaudet ja kehitykseen liittyvät häiriöt voivat muokata meitä. Uskon kuitenkin, että omat kokemuksemme muokkaavat meitä eniten – ja se, osaammeko käsitellä kokemuksiamme.

Kokemus ei ole kokemus ennen kuin se on koettu – ts. ennen kuin siitä on tehty tavalla tai toisella tarina. Kerromme tarinoita ensin itsellemme, ja muut kertovat meille omiaan. Osa tarinoista laajentaa kokemuspiiriä, toiset taas kaventavat sitä. Esimerkiksi tarinat ja kuvaukset, joiden mukaan ”minä en ole mitään eikä minusta ole mihinkään” ovat määritelmiä, jotka sulkevat pois muita määritelmiä. Tarinat muovaavat, rajoittavat ja määrittelevät meitä. Edellä kuvattu vähättelevä määritelmä itsestä sulkee helposti pois tiettyjä mahdollisuuksia.

Persoonallisen elämäntarinamme käsikirjoitus toimii elämämme perustana. Toistamme sitä ja teemme siitä samalla erilaisia muunnelmia. Identiteetin rakentamisessa ei ole tärkeintä elämänkokemuksen sisältö sinänsä vaan kokemusten sävy. Sävyjen syntyyn vaikuttaa se, millaisia elämässä koetut tapahtumat ja elämisen tavat ovat merkityksiltään ja millaisia tunnelatauksia niihin liittyy. Uskon, että monella tähän hankkeeseen mukaan pääsevällä henkilöllä on ollut paljon kielteisiäkin kokemuksia, jotka ovat tuoneet paljon harmaita sävyjä elämään. Tämän hankkeen avulla toivottavasti mahdollisimman monen kohdalla tarinan kerronnan tapa muuttuu - ja samalla myös tarinat muuttuvat. Parhaimmillaan tarinallisuus saa aikaan näkökulman vaihdoksen yksilön ja yhteisön tasolla. Olen kirjoittanut tarinallisesta kuntoutuksesta ja kuntoutumisesta. Mielestäni tämä lähestymistapa soveltuisi tähänkin hankkeeseen.

Haluan havainnollistaa ajatustani pienellä tarinalla. Tämän tarinan on kertonut brasilialainen kirjailija Jorge Bucay ja olen sitä käyttänyt omassa ”Tarinat työn tukena kirjassani” puhuessani siitä, miten tarinallisuuden avulla voidaan muuttaa elämän suuntaa.

”Kun olin pieni, olin ihastunut sirkukseen. Kaikkien eniten pidin sirkuseläimistä. Erityisesti huomioni kiinnittyi norsuun. Esityksen aikana valtavan kokoinen eläin oli epätavallisen painava, kookos ja voimakas. – Esityksen jälkeen ja myös ennen areenalle tuloa se oli kuitenkin aina kiinnitettynä pieneen maahan työnnettyyn keppiin, joka oli ketjulla kiinni norsun jalassa. Keppi on kuitenkin vain pienenpieni puupala, joka oli upotettu maahan muutaman senttimetrin syvyyteen. Ja vaikka ketju olikin paksu ja luja, minusta oli selvää, että jos eläimellä kerran oli riittävästi voimaa irrottaa puu juuriltaan, sen olisi helppo vapautua ketjusta ja paeta. Asia oli todella arvoituksellinen. Mikä pakottaa norsun paikalleen? Miksi se ei pakene?

Kun olin viisi- tai kuusivuotias, luotin vielä siihen, että aikuiset tietävät kaiken. Niinpä kysyin norsun arvoitusta opettajalta, vanhemmiltani ja sedältäni. Joku heistä selitti minulle, että norsu ei paennut, koska se oli kesytetty. Silloin esitin ilmeisen jatkokysymyksen: ”Jos se kerran on kesytetty, miksi se sitten on kahlittu paikoilleen?”

En muista saaneeni mitään johdonmukaista vastausta. Aika kului, ja unohdin norsun ja ketjun arvoituksen. Se tuli mieleeni vain silloin, kun tapasin muita jotka olivat joskus pohtineet samaa asiaa. Muutama vuosi sitten minulle selvisi, että onnekseni joku oli ollut riittävän viisas löytääkseen vastauksen: sirkusnorsu ei karkaa, koska se on ollut kiinnitettynä samanlaiseen keppiin siitä lähtien kun se oli hyvin, hyvin pieni.

Suljin silmäni ja kuvittelin puolustuskyvyttömän vastasyntyneen norsun keppiin kiinnitettynä. Olin varma, että pieni norsu veti, kiskoi ja hikoili yrittäen päästä vapaaksi. Koska se ei ollut vielä voimakas, se ei onnistunut. Keppi oli sille liian kova vastus. Kuvittelin, miten se nukahti uupuneena ja miten se seuraavana päivänä jatkoi yrittämistä. Ja seuraavana, ja seuraavana… Kunnes eräänä päivänä eläin hyväksyi voimattomuutensa ja alistui kohtaloonsa.

Sirkuksessa näkemämme valtavan kokoinen ja voimakas norsu ei pakene, koska se raukka luulee, ettei pysty. Voimattomuus, jota se tunsi vähän syntymänsä jälkeen, on kaivertunut sen muistiin. Ja pahinta on, ettei se koskaan yrittänyt kyseenalaistaan muistoaan toden teolla. Koskaan se ei ole kokeillut voimiaan uudelleen.”

Toivottavasti Valtone-hankkeen aikana monet pääsevät irrottautumaan henkisesti niistä kokemuksista, etteivät he pysty. Toivottavasti mahdollisimman moni voimaantuu ja päättää pystyä ja muuttaa elämän suuntaa. Yksin tätä on vaikea tehdä, mutta rinnalla kulkijoina on ammatti-ihmisiä ja vertaisia. Tällä hankkeella onkin mielestäni erinomainen motto, jonka luin jostain hankkeen kuvauksesta: ”Jokaiselle pitää tarjota mahdollisuus ymmärtää ja uskoa, että hänenkin ulottuvillaan ovat ne asiat, joita hän ei ole koskaan rohjennut itselleen ajatella.” Tämä sama asia oli norsutarinan opetus.

Onnistuessaan hankkeen hyöty ei jää vain hankkeeseen osallistuneisiin henkilöihin ja heidän perheisiinsä. Hanke auttaa lisäksi muita vastaavassa tilanteessa olevia, mikäli sen avulla löydetään uudenlaisia auttamis- ja toimintatapoja. Parhaimmillaan hanke tuo laajempaan tietoisuuteen psykiatrisista erityisongelmista kärsivien ihmisten elämäntilanteita ja kasvattaa erilaisuuden hyväksymiseen.

Viime vuosien yhteiskunnallisessa keskustelussa yhteisöllisyys, välittäminen, huolenpito, jakaminen, tasa-arvo ja muut ihmisyyden arvostamiseen liittyvät asiat ovat jääneet taka-alalle. Tämä on hyvin surullinen kehityssuunta, jonka toivon muuttuvan. Toisin sanoen myös yhteiskunnan tarinan tulee muuttua. Hyvässä yhteiskunnassa ketään ei jätetä yksin, kenenkään ei anneta pudota reunalta. Kuka tämän muutoksen voi tehdä? Tähän tarvitaan meitä kaikkia.

Minuakin, sillä muutos alkaa jokaisesta meistä. Me voimme löytää uudelleen välittämisen, huolenpidon, yhteisöllisyyden ja jakamisen. Tämänkaltaisia hankkeita tarvitaan asioiden esille nostamiseen, mutta kysymys on myös siitä, miten itse suhtaudumme erilaisuuteen. Siksi toivonkin tämän hankkeen herättävän yhteiskunnallista keskustelua.

Jokainen meistä on joskus auttaja ja joskus autettava. Jokaisen yksilön ja perheen elämään mahtuu selviytymiskeinoja ja mahdollisuuksia. Vaikeuksien keskellä elävän perheen voi olla kuitenkin vaikea löytää niitä ilman ulkopuolista apua. Yhteiskunnan tukimuotojen pitäisi edistää palvelevaa, tukevaa ja tasavertaista yhteistyötä tekevää kulttuuria, jossa etsitään yhdessä selviytymismahdollisuuksia. Toivottavasti tämän laman aikana emme yhteiskunnassa tee niitä samoja virheitä, mitä tehtiin 1990-luvun laman aikana. Silloin karsittiin ennaltaehkäisevistä ja kuntouttavista toiminnoista. Näiden säästöjen aiheuttamia kustannuksia ei ole vieläkään saatu maksetuksi. Hyvinä aikoinakaan emme saaneet kuntoutusjärjestelmäämme toimimaan riittävällä tavalla. Palveluiden puuttumisen lisäksi palvelujärjestelmämme on erittäin monimutkainen. Palvelut tulevat useasta eri suunnasta, ovat sisällöltään poikkeavia ja eri paikkoihin sijoitettuja. Toisaalta on päällekkäisyyksiä ja toisaalta palveluja puuttuu. Uskonkin, että toimintoja järkeistämällä sekä todellisella yhdessä tekemisellä ja raja-aitojen kaatamisella, saamme asioita parannettua ja samalla yhteiskunnan kustannuksia vähennettyä. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksissa toimintatapojen ja -kulttuurien muutoksesta puhuminen onkin jäänyt liian vähälle. Tämän kaltaisten hyvien hankkeiden avulla toivottavasti saamme näyttöön perustuvaa tietoa siitä, miten autetaan neuropsykiatrisista ongelmista kärsiviä henkilöitä mahdollisimman tehokkaalla tavalla.